Escape (suomeksi ks. Pako)

My grandmother lived with our family and used to do shopping in the local village store. The store was close, less than half a mile from our house. Just down the street, across a bigger road and through a little park.

One summer, my granda was coming home from the store. I do not think she had bought anything, but as she was crossing the road, a car approached so fast that its tires made a loud screetch when the driver saw my grandma and hit the brakes.

Granny was startled and fell on her behind, although the car did not actually hit her. The driver, alarmed, hurried out to help her up. Even though granny said she is ok, he wanted to call an ambulance just in case.

All this happened before the mobile phones were invented, so calling had to be done in a telephone booth. Luckily, there was one right by the roadside. The man asked granny to wait and went to make the call.

When he stepped out, granny was gone. Frustrated, the man had to wait for the ambulance and when it arrived, he had to ask at the store if they knew who the elderly lady was and where she lived. They reconized granny by his description and gave our address.

My mom was surprised when she opened the door to the driver and the paramedic. They explained the situation and wanted to know where granny was. My mom had no idea. She had not come back. Nobody knew where she could be.

Finally, the driver left his contact information and he and the ambulance left.

A couple of hours later granny comes home as if nothing had happened. Mom then tells her that there was an ambulance looking for her. Granny is indignant and says there was no need for any ambulance.

When she was asked where she had been all this time, she said she had gone to see a neighbor who lives near by on the same street as we.

"But how come the ambulance did not see you going to the neighbor's house?" my mom inquired.

"It occurred to me to walk across the backyards of other neighbors", granny replied, smiling victoriously.

Pako (in English see Escape)

Isoäitini, jota mumiksi kutsuttiin, asui meilä ja kävi usein kylällä olevassa Tarmolassa. Se oli siis kuluttajaosuuskunnan eli OTK:n myymälä ja ihan lähellä meitä: Ahmakatua - silloista Ylätietä - pitkin yli Auvaisbergintien ja kaupan puistikon halki ovelle.

Kerran kesällä mumin tullessa kaupasta, auto lähestyi häntä Auvaisbergintiellä kovaa vauhtia ja kun kuski huomasi mumin ylittämässä tietä, hän jarrutti niin voimallisesti, että renkaat ulvoivat. Mumi säikähti ja tömähti pyllylleen, vaikka auto ei häntä töytäissytkään.

Autoilija riensi mumia auttamaan ja kyseli hänen vointiaan. Mumi sanoi, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta tämä silti halusi soittaa ambulanssin, kun kyseessä oli niiin iäkäs ihminen. Juuri sillä kohtaa tien risteyksessä olikin puhelinkioski (muistaako joku vielä sellaisia olleen?).

Niinpä autoilija meni soittamaan ambulanssia. Kun hän tuli puhelinkioskista, ei potilasta näkynyt enää missään.

Autoilijan oli jäätävä odottamaan ambulanssia ja kun se saapui, meni hän kaupasta kysymään missä kyseinen mummeli asuu. Kaupassa tunnistivat kuvauksesta mumin ja antoivat osoitteemme ja selityksen mistä talo löytyy. Niinpä autoilija ja ambulanssi yhdessä ajoivat talomme pihaan.

Kun äitini avasi oven, kyseltiin häneltä onko mumi tullut kotiin kauppareissulta. Ei ole tullut, vastasi äitini, ja kun ei tiedetty, missä onnettomuuden uhri oli, päätyi autoilija antamaan yhteystietonsa jos vaikka tulisi tarvetta ottaa yhteyttä.

Muutaman tunnin kuluttua mumi tuli kotiin muina miehinä. Hän ei virkannut mitään asiasta, niinpä äitini kertoi, että häntä oli kaivattu - ambulanssin kanssa.

Mumi sanoi, ettei mitään ambulanssin tarvetta edes ollut. Äidin tivaamiseen, että missä sitä oli piileskelty, mumi vastasi, että oli tullut mieleen mennä naapurin Eilan luo kahville -  takapihoja pitkin, varmuuden vuoksi.

Samana iltana kävi ilmi, että mumin villatakin taskussa ollut rannekello oli tömähdyksessä särkynyt, mutta siitä hän mainitsi vasta myöhemmin - ja vain ohimennen.

Positive thinking (suomeksi ks. Positiivista ajattelua)

Our grandmother was a brisk and busy woman taking care of our family when I was a child. She lived with us in a village in Kaarina, and although there were two stores and a bank in the village, at times she would need to run errands in town.

My granny used to take the bus to get around and the route to town included a narrow winding road, which was particularly challenging in the winter. The road ran along the side of a rock so that on one side, there was the wall of rock and on the other side, a drop to the field that lay quite a bit lower than the road.

At dinner one evening, my grandma talked about how wonderfully kind and helpful the local bus drivers are. We asked her what they had done to deserve such praise.

So grandma told us about her latest trip to town. It was March, so the roads were extremely icy. In the turn, where the road ran along the side of the rock, an oncoming car in the middle of the road forced the bus to swerve so that it fell off the road and onto the field, stopping there on its side.

"I would have never made it out of the bus if it had not been for the driver who was so kind and helped me!" my grandma explained.

Positiivista ajattelua (in English see Positive thinking)

Isoäitimme, jota kutsuimme mumiksi, oli tomera ja hyväkuntoinen vielä eläkeiässä. Hän asui perheessämme Kaarinan Poikluomassa kun olin koululainen. Kylässämme oli kaksi kauppaa, pankki ja neuvola, mutta välillä oli kuitenkin mentävä asioille Kaarinan keskustaan.

Noin 4 km matkan mumi matkusti linja-autolla, jonka reitin varrella Auvaisbergintiellä oli tuolloin kimurantti mutka aivan kallion seinämän tuntumassa. Toisella puolella tietä oli kallio ja toisella puolella pudotus alempana olevalle pellolle.

Erään kerran illallisella mumi äityi kehumaan kuinka perin ystävällisiä nämä paikallisen bussin kuljettajat ovat. Halusimme kaikki tietää, mitä erinomaista he ovat tehneet, kun ansaitsivat tulla kiitetyiksi.

Niinpä mumi kertoi meille viimeisimmästä käynnistään Kaarinan keskustassa. Oli kevättalvi ja tiet olivat liukkaita. Juuri mainitussa hankalassa mutkassa oli bussia vastaan tullut auto miltei keskellä tietä. Väistääkseen linja-auto oli joutunut niin lähelle tien pellonpuoleista reunaa, että oli luiskahtanut tieltä alas pellolle kyljelleen.

"Enhän minä sieltä kyljellään olevasta bussista olisi millään ulos päässyt, ellei se ystävällinen kuljettaja olisi minua auttanut!" selitti mumi. Kiitettävää asiakaspalvelua siis.

Initiative (suomeksi ks. Aloitekykyä)

Christmas was coming. We were living in Aijala, way out in the countryside, in the midst of woods.

I asked two of our daughters to take a letter to a neighbor who lived less than half a mile from our house. There was a way through the forest to her house. Two of the girls - aged 9 and 11 - said they would leave right away. They went to put their coats on and I turned to other duties.

Some time later, the girls returned, calling to us from the doorway: "Come and see the Christmas tree we brought!"

Amazed, we gathered to see what they meant. They had brought home a beautiful Christmas tree, neatly sawn and the right size. I felt like laughing but was also concerned, since we do not own any forest.

We asked the girls where they found the tree. They explained that as they were about to leave with the envelope, they saw a car drive by with a Christmas tree tied to its roof. That reminded them that it was only a week till Christmas and we still did not have a Christmas tree. So they went to the garage and got daddy's saw thinking that they would take the letter and on their way back through the forest they would get a tree.

We explained that all trees are owned by somebody. And that although it is ok to play and run around in the forest, pick berries and mushrooms etc. it is not ok to cut down trees.

"That's stupid", the younger one said sternly.

We had the girls explain exactly where they got the tree. I knew the owner of those woods and gave him a call. I explained what had happened and offered to pay for the tree. I gathered the tree had been planted and feared it might be expensive.

He did not ask for money, he just commended the children for having initiative. We were very grateful.

Aloitekykyä (in English see Initiative)

Joulun alla monta vuotta sitten kun asuimme Aijalassa, pyysin kahta tytärtäni 9- ja 11-vuotiaita, viemään kirjekuoren naapuriin noin kilometrin päähän. Naapuriin meni metsäautotie, jota pitkin nämä kaksi pääsisivät perille turvallisesti metsän poikki.

Tytöt ottivat kirjeen ja menivät pukemaan ulkovaatteet, minä ryhdyin muihin hommiin.

Jonkun ajan kuluttua tytöt tulivat kotiin ja huusivat ovelta, että tulisimme katsomaan hienoa joulukuusta! Ihme ja kumma, tytöt olivat tuoneet meille oikein hienon ja sopivan kokoisen joulukuusen!

Minua nauratti ja kauhistutti samalla kertaa. Kiittelimme kuusen kauneutta ja kysyimme, mistä se on kotoisin. Tytöt kertomaan, että juuri kun olivat lähdössä pihasta eteenpäin kirjeen kanssa, meni ohitse auto, jonka katolla oli joulukuusi. Tytöt saivat siitä muistutuksen, ettei meillä vielä ollut kuusta, vaikka jouluun  oli vain viikko. Niinpä he menivät autotallista hakemaan isän sahan ajatellen, että voivat tulomatkalla käydä metsästä hakemassa kuusen. Tiedättehän: vie mennessäs, tuo tullessas.

Tytöt kertoivat mistä kohtaa matkan varrelta kuusi oli kotoisin. Selitimme heille, että vaikka metsissä saa leikkiä, jokaisella puulla tässä maassa on omistaja. Jokainen puu on jonkun oma. Ja puun luvaton ottaminen on varastamista.

"Tyhmää", totesi tytöistä nuorempi yksikantaan.

Tiesin, kuka naapuri omistaa sen metsän, josta kuusi oli otettu. Soitin maanomistajalle ja selitin, että meille on sattunut kuusivarkaus. Hän kuunteli tarinan ja lupaukseni maksaa kuusesta sen mitä hän vaatii. Pelkäsin, että kyseessä on istutettu kuusi ja että se voisi maksaa paljonkin.

Metsänomistaja ei vaatinut korvausta, totesi vain, että hyvähän se on olla aloitekykyisiä lapsia. Olemme hänelle edelleen kiitollisia!

Geocaching, of sorts (suomeksi ks. Geokätköilyä lastenhuoneessa)

I woke up in the middle of the night to a beeping sound. It was not very loud and at first I could not understand what it was. Then I realized it was an alarm clock, but where?

As the sound grew louder I knew it came for the children's bedroom. I went in hoping that the sound on the clock would be accompanied by a light signal or some such. It was not. With a flashlight I scanned the tabletop but the clock was not there, which meant that it was in one of the dozen toy boxes in the room.

The beeping grew louder. I could not have the lights on, because it would wake up the kids and I could not just pour all the toys out of the toy boxes because it would make too much noise. So my mission impossible was to quickly and quietly go through the boxes in the dark to find the clock.

Naturally, I did find the it and thankfully nobody woke up. So back to bed.

In the morning I declared to the kids that the alarm clock stays in the kitchen. It is far easier to find it there, should the occasion arise to do so in the middle of the night.

A few days later I set the alarm to wake me up in the morning. I left the clock in the kitchen because that way I would have to get up to turn it off. Sure enough, the alarm woke me and though I was surprisingly tired, I started my morning only to notice that the hands in the kitchen clock showed a bit after four. The other clocks in the house seemed to agree.

Stupefied, I stared at the alarm clock and realized that although I had set the alarm hand correctly, somebody else had turned the hands of the clock so that it was a few hours ahead of the real time. Argh!

I decided to rely on the cell phone instead, but where is it? After a tiresome process of retracing my steps from the day before I found the phone in my coat pocket. I needed light to program the alarm and went to do it in the bathroom. It was surprisingly difficult to get it done in the middle of the night and with a supertired brain, but I managed.

In the morning my better half asked me whom was I texting in the middle of the night. As if I had the wherewithall or inclination to communicate at such an hour!

Geokätköilyä lastenhuoneessa (in English see Geocaching, of sorts)

Meillä Aijalassa lapset nukkuivat kaikki yhdessä isossa huoneessa kerrossängyissä. Iltaisin pidimme huolen, että lelut oli kaikk kerätty lattialta lelulaatikoihin, koska yöllä tulee usein jotain liikkumistarvetta, ja silloin lattian on oltava esteetön.

 

Eräänä yönä heräsin vaimeaan herätyskellon piipitykseen. Meillä vanhemmilla ei ollut herätyskelloa vuoteemme vieressä, enkä ensin keksinyt mistä ääni kuuluu.

 

Se kuitenkin koveni koko ajan ja hetken päästä paikansin sen tulemaan lasten makuuhuoneesta. Hiivin sinne katsomaan taskulamppu kädessä, koska eihän yöllä voi laittaa valoja päälle kun kaikki nukkuvat. En nähnyt missään herätyskelloa, vaan ymmärsin kellon olevan jossain runsaasta kymmenestä lelulaatikosta!

 

Kellon piipityksen kovetessa kaiken aikaa yritin laatikko laatikolta hiljaa mutta nopeasti selvittää mistä herätyskello löytyisi. Tehtävä ei kuulosta kovin kummoiselta, mutta pimeässä öisessä lastenhuoneessa jatkuvasti koveneva ääni oli aika stressaavaa.

 

Lopulta kello löytyi, se oli tyttöjen lahjaksi saama hieno vaaleanpunainen Barbie-kello. Sain sen hiljenemään ja kävin makuulle. Tehtävä suoritettu.

 

Aamulla julistin tuohtuneena, että herätyskellon on jäätävä keittiöön! Tämä siksi, että sieltä se on helpointa löytää keskellä yötä.

 

Paria päivää myöhemmin halusin varmistaa herätykseni varhain ja säädin Barbie-kellon herättämään klo 7. Heräsin sen piipitykseen, kömmin vuoteesta ja aamutoimieni alkaessa huomasin, että keittiön klo on vain vähän yli neljä. Muut nukkuivat niin sikeästi, että kävin katsomassa muitakin kodin kelloja. Ne olivat kaikki samaa mieltä siitä, että kello oli vähän yli neljä. Katsoin Barbie-kelloa. Olin kyllä asettanut herätysviisarin oikein, mutta en ollut huomannut, että joku lapsista oli vääntänyt kellon viisarit muutamaa tuntia edelle oikeasta ajasta.

 

Päätin laittaa puhelimen herättämään. Mutta missä pahuksessa puhelin on? Unen tokkurassa yritin muistella illan tapahtumia paikantaakseni puhelimen. Se löytyi lopulta ulkotakin taskusta. Tarvitsin valoa herätyksen säätämiseen, joten menin vessaan sitä tekemään. Olin niin väsynyt, etten millään meinannut saada hommaa toimimaan.

 

Aamulla mieheni kysyi kenelle minä tekstailin keskellä yötä vessasta!?

Jotain suuhun pantavaa (in English see Things you never thought you'd say)

Kun kuopuksemme Jesaja oli noin puolitoistavuotias, olivat isommat siskot siinä iässä, että heidän maitohampaansa alkoivat lähteä. Jokainen irronnut hammas tuotiin riemullisesti isälle tai äidille siinä vakaassa toivossa, että hammaskeiju antaisi hampaasta 2 euroa.

 

Eräänä sunnuntaiaamuna makoilimme mieheni kanssa vielä vuoteessa kun lapset olivat jo hereillä ja leikkivät rauhallisesti olohuoneessa. Ei ollut kiirettä mihinkään.

 

Yhtäkkiä tajusin, että Jesaja oli keittiössä ja pureskeli kuuluvasti jotain tosi kovaa.

 

Mietin pikaisesti mitä se voisi olla, mutta tiesin, etten ollut jättänyt mitään syötävää esille, eikä nuorimies ylety ruokakaappeihin. Sitten minulla välähti mistä oli kysymys ja kiljaisin:

 

"Jesaja sylje heti se siskon hammas ulos suustas!"

 

Things you never thought you'd say (suomeksi ks. Jotain suuhun pantavaa)

When our fifth child, a son, was about 18 months old, his older sisters were starting to lose their baby teeth. They would bring the teeth to us elated about the prospect of getting 2 euros from the tooth fairy a.k.a. parents.

 

One Sunday morning we were still in bed but I heard the little ones already up and playing in the living room. All was quiet, just the blessed sound of children playing.

 

Suddenly I realized that our son was in the kitchen and it sounded like he was chewing on something really hard. Something that gritted between his little teeth. I quickly inventoried in my mind what this could be, but I knew I had not left any food out and he is not tall enough to reach the food cabinets.

 

In a flash it came to me! I knew what had been left on the kitchen counter in the evening. I called out:

 

"Jesaja, spit out your sister's tooth right now!"

God will provide (suomeksi ks. Puutetta ja runsautta)

More than a decade ago we had only four children. The oldest of them was five and we were living in Espoo, Finland. May Day was approaching and in Finland it is celebrated with too much drinking for adults and balloons for children.

 

One of our neighbors was selling balloons that year, he and his wife had huge loads of beautiful shiny balloons with cartoon characters and princesses on them. Our children were thrilled and urged us to buy them. But the balloons were too expensive for us to buy, so we didn't.

 

That evening, when it was late and the kids were already in bed, the doorbell rang. It was our neighbors who still had a load of unsold balloons. They asked if we wanted to have them. Of course we did!

 

The balloons filled the ceiling in our living room! We could hardly wait for the morning and the faces of our children when they see the balloons.

 

In the morning my husband was up early to have the video camera ready. The girls descended the stairs to the living room and saw the balloons! They were overjoyed!

 

We often focus on what we lack even though we have a loving father who sees our every need - even the need of little girls to have shiny balloons!

Ei ihan Strömsö...

Kun meidän perhe asui Vantaan Koivukylässä, oli naapureina mm eräs somaliperhe, jossa oli samanikäisiä pienokaisia kuin meillä. Lisäksi pikkuisilla oli muutama isosisko, jotka mielellään leikkivät meidänkin lasten kanssa. Tulimme niin tutuiksi, että nämä alakoululaiset piipahtivat meillä kylässä aamuisinkin ennen kouluun lähtöä.

 

Perheen äiti oli sydämellinen nainen,mutta meillä ei ollut yhteistä kieltä. Niinpä aloin etsiä somalinkelen kursseja, jossa kieltä voisi oppia. Niitä ei tuolloin ollut pääkaupunkiseudullakaan tarjolla yhtään, mutta onnistuin puhumaan asiasta niin monelle taholle, että lopulta Vantaan kaupunki järjesti kielikurssin kaupungin työntekijöille, lähinnä kodinhoitajille (joita siihen aikaan vielä oli lapsiperheitäkin varten). Sain luvan osallistua kurssille vaikken ollutkaan kaupungilla töissä. Kätevästi samaan aikaan perjantaiaamuisin oli somalinaisille kielikurssi, ja sain omat lapseni heille järjestettyyn lastenhoitoryhmään kurssin ajaksi.

 

Kurssi oli uskomattoman kiinnostava ja avasi silmiä monella tavalla. Opimme ihan arjen asioita ja lauseita, ja senkin, että somalinkielessä on paljon lainasanoja englannista, italiasta ja arabiankielestä. Ja että sitä on alettu kirjoittaa vasta 1970-luvulla!

 

Eräänä talviaamuna työnsin jälleen kaikkia neljää lasta rattaissa noin 10 sentin lumessa, joka oli satanut yön aikana. Rattaissa oli paikat neljälle lapselle, koska kaksostenrattaisiin oli asennettu lisäistuin. Vauvan sai makuuasentoon.

 

Yhtäkkiä yksi pyöristä putosi pois. Lapset paitsi vauva oli otettava rattaista ja yritettävä saada pyörä paikoilleen, mutta lumessa se ei onnistunut. Niinpä kävelevät muksut kävelivät ja minä kannattelin rattaiden kulmaa loppumatkan. Oltiin melkein perillä kun joku mies näki kulkumme, pysähtyi ja sanoi, että on se hyvä, että minulla on monta ihan suomalaista lasta kun on niin paljon liikaa näitä ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia. Ajattelin ensin korjata hänen luuloaan, mutta aika oli jo vähissä. Niinpä sen sanonut mitään, vaikka katraani koostui suomalaisamerikkalaisista puoliverisistä jotka olivat menossa hoitoon somalilasten kanssa.

 

Loppujen lopuksi somalinkielen taitoni jäivät vaatimattomalle tasolle. Puolen vuoden kurssin hedelmiä yritin käyttää joskus naapureiden kanssa. Heitä se lähinnä huvitti. Mutta naapuriperheen jälkikasvuun olemme vieläkin ajoittain yhteydessä. Heistä tuli meille rakkaita naapureita, ja heidän tyttäristään kauniita ja älykkäitä nuoria naisia.

Puutetta ja runsautta (in English see God will provide)

Tervetuloa seuraamaan huonosti käyttäytyvän naisen blogia. Nimi tule siitä, että vastoin tapojani menetin tyystin malttini joulun alla, kun nettiyhteysfirma halusi minun maksavan huimia summia puhelusta, jolla saisin nettiyhteyden luomiseen tarvittavat tiedot. Elämöin myymälässä kovalla äänellä vaikka niin ei saa tehdä. Ei vaikka mielestäni minulle oli myyty ongelma, johon haluttiin myydä ratkaisu. No, olen tosi pahoillani. Yritän muistaa myyjän nimen pyytääkseni anteeksi. Sekin on tehtävä henkilökohtaisesti sillä kaikki puhelinnumerot ovat maksullisia ja kansallisia, eikä kellekään voi suoraan lähettää sähköpostia.

 

Taannoin tuli mieleeni eräs Vappu monta vuotta sitten. Asuimme Espoon Nuottalahdessa ja meillä oli tuolloin neljä lasta, joista vanhin oli 5-vuotias. Samassa taloyhtiössä asui paritaloissa useita perheitä, ja eräät vanhemmat olivat lisätuloja ansaitakseen päättäneet myydä ilmapalloja vapunaattona. Heillä oli alkuillasta isot niput täytettyjä palloja, joita kai menivät Matinkylän ostarille myymään. Meilläkin alkoi muksujen piirissä säpinä, kun olisivat halunneet ihania kiiltäviä satuhahmopalloja. No, niitä ei ostettu, kun olivat meidän tuloille liian kalliita.

 

Illalla kun lapset olivat jo nukkumassa, ovikello soi. Siellä olivat naapurimme ilmapallonmyyjät, joilla oli edelleen kimppu ilmapalloja myymättä. He kysyivät haluaisimmeko me ne loput ilmapallot. Tietysti haluttiin, kun he kertoivat, etteivät enää niin myöhään kehtaa käydä monen oven takana rimputtamassa. Ilmapallot miltei täyttivät koko olohuoneen katon.

 

Aamulla oli riemu rajatonta kun lapset laskeutuivat portaita alakertaan ja näkivät katossa suuren ilmapallomeren. Silloin ajattelin, että Luoja pitää meistä huolen tälläkin tavalla: puutteen keskelle Hän tarjoaa runsautta yli kaikkien odotusten.

 

Tässä on perheeni tämän vuoden alusta. Vasemmalta Anna Katharine, Stephen, Ester, Amanda, Ellen, minä ja Jesaja. Kuva on otettu Kaarinan Piikkiössä.